La Spezia, Biassa ja Cinque Terre

Rakkauden polku, värikkäät kallioon rakennetut kylät ja henkeäsalpaavat maisemat. Näillä odotuksilla lähdin kohti Cinque Terreä, tuota Unescon suojelemaa maailmanperintökohdetta.
Tai no, kustannussyistä mun majapaikka sijaitsi La Spezian sivukylässä, Biassassa, koska mun neljä yötä siellä tuli huomattavasti halvemmaksi, kuin mitä yksi yö olisi maksanut itse Cinque Terrellä.

Olin etukäteen katsonut reitin La Spezian juna-asemalta hostellille ja se vaikutti ihan kohtuulliselta, noin viiden kilometrin mittaiselta matkalta. Päätin sitten voimieni tunnossa kävellä tuon matkan reppuineni ja laukkuineni, koska halusin saada samalla päivän treenin.
Alkumatka sujuikin mukavan leppoisasti, jos ei puroina juoksevia hikivirtauksia lasketa, mutta jonkun ajan päästä tajusin, että mun hostelli sijaitsee vuoristokylässä, jonne johtaa serpentiinitie. Neljän kilometrin mutkitteleva ylämäki ei yhtäkkiä kuulostanut enää yhtään houkuttelevalta, vaikka kuinka rasva palaisi samalla, mutta olin jo sen verran pitkälle kävellyt, että sisu ei antanut periksi kääntymistäkään.
Kävelin hiestä märkänä paria sataa metriä kerrallaan ja pysähdyin pitämään juomataukoja aina joka välissä. Pääsin suunnilleen puoliväliin saakka, kun ohitseni ajoi vanha pappa skootterillaan ja yhtäkkiä hän päättikin pysähtyä. Sanaakaan hän ei puhunut englantia, mutta sen verran ymmärsin, että hän kysyi olinko menossa hostellille. Nyökyttelin vimmatusti ja hän nousi pois skootteristaan ja viisasi mua istumaan siihen taakse. Voin kertoa, että rinkan kanssa se ei ollut kovin helppoa, mutta joten kuten me kitkuteltiin sinne mun hostellille saakka. Kiitin luojaani tuosta papasta, koska ylämäki jyrkkeni joka mutkan jälkeen ja matka tuntui skootterillakin tosi pitkältä. Niiasin kiitokseksi ja kiittelin vuolaasti ja pappa lähti hymyillen eteenpäin.
Sen illan sitten lähinnä nukuin, söin ja nukuin uudestaan aamuun saakka. Hostellissa oli onneksi ravintola, josta sai halpaa ja hyvää ruokaa, kun en todellakaan ollut edes varautunut siihen, että se voisi sijaita niin syrjässä.

Maisemat mun hostellin takapihalta La Speziaan päin

Seuraavana aamuna lähdin sitten virkeänä kohti Riomaggiorea, joka on ensimmäinen viidestä kylästä. Koska majoituin useamman yön hostellissani, olin oikeutettu ilmaiseen kuljetukseen päivittäin sinne ja takaisin, mun piti vain sopia kellonajat valmiiksi edellisenä iltana. Ja oli muuten hyvä palvelu, koska matka kulki huikeassa vuoristomaisemissa, joissa joukkoliikenne on aika ontuva käsite.
Perille päästyäni olo oli, kuin olisin hypännyt suoraan johonkin maalaukseen. Tai johonkin teatterin lavastuksiin.

Riomaggiore

Värikkäät, vierekkäiset talot, jylhät kalliot ja vaahtoava meri. Kukkia, vehreitä vuoria ja viinitiloja. Mieleen muistui Santorini, mutta värikkäänä versiona.
Valitettavasti rannikkoa pitkin seuraavaa kylää kohti kulkeva Rakkauden polku oli kiinni, joten matkasin sinne junalla. Erityisesti Manarolaa olin odottanut ja mielestäni se olikin kylistä kaikkien kaunein.

Manarola

Kylät ovat sen verran pieniä, että kauaa ei niiden kiertämiseen mene, joten lähinnä istuin ja nautin maisemista. Ja räpsin kuvia, paaaljon kuvia.
Tiesin myös, että Manarolasta kohti Riomaggiorea kulkee vähän reilun kilometrin mittainen patikkapolku ja uteliaisuuttani ajattelin käydä kurkkaamassa miltä se vaikuttaa.
Alkuun oli korkeat ja jyrkät portaat, mutta uteliaisuus johdatti menemään vielä vähän ylöspäin. Eihän se reitti voinut olla kovin raskas, kun se oli vain sen kilometrin. Joo, eipä. Jos olisin tiennyt mitä tuleman piti, olisin ilomielin mennyt takaisin vaikka taksilla. :-D
Kilometri voi tuntua aika raskaalta, jos se on puoliväliin saakka pelkkää jyrkkää porrasta ylöspäin ja puolivälin jälkeen sama juttu alaspäin. Olisin kääntynyt takaisin, mutta mua tuli vastaan kaksi arviolta 70-vuotiasta pappaa ja sen jälkeen en todellakaan kehdannut kääntyä.
Silloin ei kyllä naurattanut yhtään, mutta näin jälkikäteen ajateltuna oon niin iloinen, että lähdin patikoimaan. Maisemat oli niin huikeat, että sellaisiin en ihan joka päivä tuu törmäämään. :-)

Seuraavat pari päivää kuljeskelin parissa seuraavassa kylässä, Cornigliassa ja Vernazzassa. Matkat taitoin tyytyväisenä junalla. :-)
Viimeisen kylän, Monterosson jätin kokonaan välistä, mutta kuullakseni siellä ei ollut paljon muuta kuin ranta.
Voisin ihan hyvin mennä joskus tulevaisuudessa takaisin samoille huudeille, mutta mieluusti seurassa. Yksin jos on, niin voi käydä turhan raskaaksi katsella kaikkia niitä tuhansia rakastuneita pariskuntia, jotka tunkee niitä rakkauslukkojaan joka ikiseen paikkaan, missä se vaan voi kiinni pysyä. :-D

Mutta niin, kuten Santoriniakaan, niin en myöskään Cinque Terreä voi suositella kenellekään jalkavaivaiselle. Kadut on käytännössä pelkkiä ylä- ja alamäkiä ja meinasi tehdä välillä ittellekin tiukkaa. Mutta ehdottomasti silti käymisen arvoinen paikka!

Sen verran oon muuten muuttanut mun reissusuunnitelmia, että päätin jostain syystä jättää Venetsian ja Veronan välistä. Mun olisi siis pitänyt mennä ensi maanantaina Venetsiaan ja keskiviikkona Veronaan.
En ole menossa, vaan meen niiden sijaan Gardajärvelle. Vietän siellä yhteensä siis kuukauden, Peschiera del Gardassa, Malcesinessa ja Rivassa.
En tiedä teinkö hullun ratkaisun, mutta yhtäkkiä tuntui parhaimmalta. Ja ainahan mä pääsen päiväseltään käymään molemmissa niin monta kertaa kuin vain jaksaa ja rahat riittää. :-)