Yhtään en tiennyt mitä odottaa, miten toimia yms. saati sitä, millaista väkeä tulisin kohtaamaan.
Naapurikadulta
Näin viiden yön jälkeen oon ihan haltioissani! Jos vähänkään olin odottanut löytäväni huoneesta ringissä istuvan, makeantuoksuisen takkutukkaryhmän, en olisi voinut olla enempää väärässä. Huonekaverini vaihtuvat suht tiuhaan ja joka ikinen on ollut päällisin puolin todella mukava. Oon itseasiassa tarkemmin muistellessa ainut eurooppalainen, ja huonekavereina on ollut naisia ja miehiä niin Australiasta, Brasiliasta, Kanadasta, Kolumbiasta kuin Yhdysvalloistakin. Toisten kanssa olen jutellut vähemmän ja toisten kanssa enemmän. Toisten kanssa löytää yhteisen sävelen saman tien ja kymmenen minuutin juttelun jälkeen voi puheenaiheena olla esim. oman kotikylän ihmisprototyypit tai lempibändit. Toisten kanssa taas juttelu on jäänyt tervehtimisen asteelle.
Lähes kaikki esittelee itsensä ja nopeasti juttu siirtyy siihen, että mistä on tulossa ja mihin on matkalla.
Appelsiinipuita aavikkoon
Oon kuullut ihan mahtavia tarinoita ja hienoimman niistä eilen illalla. Huonetoverinani oli muutaman päivän ajan itseäni vanhempi nainen Kolumbiasta ja vasta eilen juteltiin ensimmäistä kertaa enemmän. Hän oli lähtenyt matkalle ihan ypöyksin. Ensimmäistä kertaa reissussa, ensimmäistä kertaa Euroopassa ja englanninkielen taito todella heikko. Hän kertoi miten oli alkumatkasta sairastunut vatsatautiin ja matkat Kolumbiasta New Yorkin kautta Ateenaan oli sujunut oksennuspussi suupielissä ja suuressa pelossa. Oli kuulemma hilkulla, ettei kääntynyt jo alkumatkasta takaisin. Tänään hän on parhaillaan jatkamassa matkaa Rodoksen kautta Marmarikseen ja kun kerroin että molemmat paikat ovat itselleni tuttuja ja turvallisia, hän itkeä tirautti helpotuksesta ja kiitteli tiedosta, koska oli jännittänyt niitäkin niin kovasti. Ja niinpä mä tietysti ittekkin vaivihkaa olin kyyneleet silmissä, kun olin ihan fiiliksissä. Jos joku on rohkea, niin se on kyllä tuo nainen! :-)
Kuluneen viikon jälkeen kuulemma pahin pelko oli helpottanut ja hän jo haaveili, että pääsisi ensi vuonna uudestaan tänne suuntaan, esim. Ranskaan tai Saksaan. Ihanaa nähdä miten ihmiset voittaa itsensä ja toteuttaa haaveitaan.. Vaikka itsekin parhaillaan teen niin, en silti koe olevani erityisen rohkea, koska mulla on sellainen olo, että oon ihan Suomen vieressä. Niinkuin nykypäivän lentonopeuksien kautta tavallaan oonkin. Kolumbiaan sen sijaan en todellakaan lähtisi yksin ;-)
Kohtalaiset näkymät päiväkävelyllä
Sen verran vielä tästä hostellista, että täällä on myös oma rauha, jos niin haluaa. Jos illalla sammutan valot hyvissä ajoin, ei kukaan saapuva laita niitä päälle, eikä puhu eikä mekasta. Jos taas haluan juttuseuraa, se onnistuu satavarmasti. Eilen illalla olin omasta pyynnöstäni brasilialaistytön kanssa syömässä kreikkalaisia alkuruokia lähellä sijaitsevassa ravintolassa, jossa oli livemusiikkia. Ja yksi ilta hän kysyi, josko haluaisin mennä istumaan iltaa hostellin kattoterassille ja siellä istuimme ja juttelimme muutaman tunnin. Mii laik sou veri mats. :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti